Huolimatta yhdistävästä rakkaudestaan taiteisiin näiden kahden nuoren naisen kokemukset kuulonalenemasta eivät voisi olla erilaisempia.
”Olen onnellinen saadessani tehdä mitä tahansa, mikä liittyy taiteisiin!”, sanoo 19-vuotias Tallula Bourne, joka asuu lähellä Byron Bayta New South Walesin pohjoisrannikolla. ”Minusta on ihanaa, että voin venyttää rajoja, huomata kehittyväni koko ajan ja kasvavani vahvemmaksi kaikessa, mitä voin tehdä.”
Koko yläkoulu- ja lukioaikansa hän nautti suuresti draama-, tanssi- ja musiikkitunneista ja valokuvauksesta. Hänet valittiin noin 4 000 opiskelijan joukosta arvostetun Shakespeare-teatterin stipendin saajaksi, ja hän on esiintynyt monilla paikallisilla kabaree- ja musiikkifestivaaleilla sekä soolotaiteilijana että viittomakielisen Auslan (australialainen viittomakieli) -kuoron jäsenenä.
Nyt osana Sprung Integrated Dance Theatre -teatteria (voittoa tavoittelematon yhteisön organisaatio, joka tarjoaa tanssi- ja teatterityöpajoja vammaisille henkilöille) Tallulan suosikkilomanviete on esiintyminen katutanssijana kotiseutunsa markkinatapahtumissa.
Koulun valokuvausprojektina Tallula valmisti lyhytelokuvan nimeltä Silence and Sound (Hiljaisuus ja ääni), joka kertoo hänen matkastaan kuulonaleneman kanssa ja elämästä koulussa ja jota hän käyttää katutanssiesityksistään.
”Halusin opettaa, kuinka olla kanssani tekemisissä (kuurona henkilönä) ja valistaa koko yhteisöä”, hän sanoo.
Vaikka Tallula koki kuulonaleneman toisinaan eristäväksi, hänen koulusta saamansa kokemukset auttoivat häntä kuitenkin myönteisen tulevaisuudenkuvan muodostamisessa. Sitä vastoin Nese Sirikisille (artikkelin alussa olevassa kuvassa) kouluaika Sydneyn länsipuolen lähiössä oli erityisen vaikeaa. Kiusaajat murensivat hänen itsetuntoaan, ja vuosien myötä jatkuva kiusaaminen teki hänet erittäin onnettomaksi ja ahdistuneeksi.
”Tytöt ottivat minut silmätikukseen, koska olin erilainen. Tunsin itseni todella ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi”, kertoo teini-iässä oleva Nese, joka sai ensimmäisen istutteensa 2-vuotiaana ja toisen 5-vuotiaana.
Myös Nese on käyttänyt taiteellista lahjakkuuttaan kertoakseen tarinansa, ja lukioikäisenä hän omistautui erityisesti kuvaamataidon opinnoille.
”Tein kolme teosta Cochlear-istutteesta kertoakseni luokalleni kokemuksistani istutteiden kanssa ja siitä, minkälaista on olla kuuro”, sanoo Nese. Amerikkalaisen abstraktin ekspressionistin Jackson Pollockin inspiroimana hän päätti käyttää taidetta jakaakseen hyvät ja pahat kokemukset matkaltaan kuulonaleneman kanssa.
Upea triptyykki kuvaa ääniä, joita hän kuulee. Ensimmäinen osa, nimeltään Explosion (Räjähdys), esittää ääntä hiljaisena ja kovana, kun hän käyttää kumpaakin prosessoria. Äänien kuvaamiseen hän on käyttänyt punaisen, keltaisen ja valkoisen väriyhdistelmää.
Keskimmäinen osa, nimeltään Halfway (Puolivälissä), on toiselta puolelta värikäs ja toiselta puolelta mustavalkoinen, mikä kuvaa toisella puolella olevaa hiljaisuutta, kun käytössä on vain yksi prosessori.
Viimeinen monotoninen osa, nimeltään Silence (Hiljaisuus), kuvaa maailmaa ilman ääntä mustan, sinisen ja harmaan väriyhdistelmällä.
Toinen maalaus, omakuva, on erityisen koskettava. Nese on maalannut itsestään profiilin, missä hänellä on aikaisempi Cochlear™ Nucleus® 6 -puheprosessorinsa, ja taustavärinä on marmori, joka kuvaa masennusta. Keltainen sydämensyke kuvaa hänen ahdistuneisuuttaan.
”Se oli keinoni kuvata kokemuksiani kiusaamisesta”, Nese kertoo.
Lisäksi Nese on tehnyt pikkutarkat veistokset kaikista Cochlear-prosessoreistaan, ensimmäisestä Nucleus 24 -prosessorista nykyisiin Kanso®-prosessoreihinsa, jotka hän sai viime vuonna.
Tunnekokemusten esiintuominen taideteosten kautta on kasvattanut Nesen itseluottamusta ja itsevarmuutta: ”Se on tehnyt minusta ennemmin ainutlaatuisen kuin tavallisen tytön.”
Kuten Tallula sanoo lyhytelokuvassaan: ”Elän sekä hiljaisuudessa että äänien keskellä, mikä tekee elämästäni sitäkin rikkaampaa ja täydempää.”
